Blog

Yhteisen leikin voima

Muutama viikko sitten olin menossa saduttamaan Nicehearts ry:n Naapuriäidit-hankkeessa mukana olevien maahanmuuttajaäitien lapsia. Olin varautunut isoon lapsiryhmään, mutta paikalla olikin vain yksi lapsi. Yritin saduttaa lasta, mutta hän sanoi haluavansa leikkiä. Heitin kynän ja paperin sivuun ja heittäydyin leikkimään. Leikittyämme tunnin lapsi halusikin piirtää ja kertoa siitä tarinan; yhteinen leikki oli ehkä herättänyt luottamuksen, ja hän koki minut turvalliseksi. Pian kuitenkin jatkoimme leikkejä – en muista, koska olisin viimeksi leikkinyt niin intensiivisesti kolme tuntia! Tämän leikkihetken jälkeen, kun oli aika lähteä kotiin, lapsi ei olisi halunnut lopettaa ja minä puolestani tunsin itseni voimaantuneeksi ja virkistyneeksi.

Olen ollut niin lapsena kuin aikuisenakin innokas leikkijä. Vieläkin muistan sen tunteen, kun lapsena uppouduin leikkien maailmaan ja kuinka valtavan voimakkaita tunteita tuo uppoutuminen synnytti. Joskus saatoin olla seikkailunhaluinen Matleena, joka matkasi Ei Missään –maahan, välillä muutuin vahvaksi ja kaikkivoivaksi Peppi Pitkätossuksi ja toisinaan Vihervaaran Annaksi, joka unelmoi Tumman päilyvän aallokon rannalla. Parhaimmat leikit kuitenkin oli yhdessä kavereiden tai äitini kanssa.

Muistan kuitenkin myös sen tunteen, kun minua arvosteltiin siitä, kuinka lapsellinen olin ja “vain” leikin; jotkut aikuiset epäilivät pärjäämistäni koulussa, koska pidin leikkimisestä niin paljon. 6. luokalla matkustin mielelläni Kuopioon, jossa serkkuni kanssa sain salaa leikkiä nukeilla. Tuntuu, että olen valinnut monet harrastukseni, opiskelualani, tutkimusaiheeni, jopa mieheni sen mukaan, missä tai kenen kanssa on saanut luvan kanssa olla leikkimielinen. Opiskellessani lastentarhanopettajaksi olin harjoitteluissa usein se ainoa aikuinen, joka leikki lasten kanssa. Sain paljon tietoa siitä, mistä lapset ovat kiinnostuneita ja mitä kaikkea he jo tietävät ja osaavat. Yhteisöllisyyden tunne oli yhteisessä leikissä lumoava; uskon, että sen ansiosta myös luottamus ja toisen kunnioittaminen lisääntyivät.

Uudessa varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa leikillä on merkittävä rooli. Asiakirjassa tuodaan esille se, että niin lapsilla kuin varhaiskasvatuksen henkilöstölläkin tulee olla mahdollisuus kokea leikin ilo sekä keskittyä leikkiin. Näen, että yhteiset leikit kertovat lapselle, että hänen maailmansa on kaikessa monimuotoisuudessaan arvokas. Lasten kanssa työskentelevälle aikuiselle puolestaan yhdessä leikkiminen voimistaa mielikuvitusta ja lisää työhyvinvointia. Kun  aikuinen luo ympärilleen tilan, jossa on helppo saavuttaa leikin lumous, tulee hän tällöin kutsuneeksi myös itsensä lapsen maailmaan. Yhdessä koettu mielikuvituksellisellinen matka leikkiin on toisella tavalla palkitsevaa kuin oikein tehty suoritus.

Anna-Leena Lastikka (julkaistu myös 2.11.2017 Lapsinäkökulma-blogissa)

Leikki

Star moments

Satusiltoja-kesäleiri

During spring when I was wondering how to arrange the summer program for my firstborn, when he would be on holiday and I would still be working, I realized how much different summer camps and activities there are available for children. Hut building, city orienteering, making hobby horses, nature adventures, different kinds of sports and crafts – experiences for everyone.

Last year I had heard of an unforgettable community art camp for refugees organized by Pilvilinna, an art community. The refugees e.g. got to make art of their dreams together with Finnish children and young people. My own dream of arranging a summer camp became stronger and I decided to do it at a refugee centre in the capital area of Helsinki.

The important starting points of the Storybridges project have been active participation, listening, empowerment and dialogue. After the first hectic day at the summer camp I struggled how to bring forward these values with dozens of 1–16-old children with our common language of gestures and facial expressions. Day by day we became familiar with each other, learned from each other – we found a common ground, or may it had existed before, but I didn’t how to tune to it.

The star moments during the summer camp were when I saw children playing with their self-made hobby horses, and when a tired-looking mother of seven children smiled happily when she saw her children playing with role clothes, or when I put a glittery, star-shaped sticker on one girl’s cheek saying that “You’re a star girl” and seeing her face changing from unsmiling to exalted. Even though the summer camp was a short time in our lives, I feel it will stay as a special memory for everyone for a long time.

Anna-Leena Lastikka, the project leader of the Storybridges project

SUOMEKSI: 

Tähtihetkiä

(julkaisu myös Lapsinäkökulma-blogissa 31.8.2017)

Keväällä pohtiessani esikoiseni ohjelmaa kesäkuulle, kun itse olisin vielä töissä ja koulut olisivat jo loppuneet, havahduin siihen, kuinka paljon kesäleirimahdollisuuksia lapsille oli olemassa. Majanrakennusta, kaupunkisuunnistusta, keppihevosten tekemistä, luontoseikkailuja, liikuntaa ja kädentaitoja kaikissa eri muodoissaan – elämyksiä joka lähtöön. Olin jo edellisenä vuonna kuullut taideyhteisö Pilvilinnan järjestämästä mieleenpainuvasta yhteisötaideleiristä vastaanottokeskuksen asukkaille, jotka olivat päässeet tekemään taidetta omista unelmistaan. Oma unelmani kesäleirin järjestämisestä vahvistui ja päätin, että Lapset kertovat ja toimivat ry:n Satusiltoja-hankkeessa toteutetaan kesäleiri pääkaupunkiseudun vastaanottokeskuksessa asuville lapsille ja nuorille.

Hankkeen kantavia lähtökohtia ovat olleet toiminnallisuus, kuunteleminen, voimaantuminen ja vuoropuhelu. Ensimmäisen hektisen leiripäivän jälkeen mietin, miten lähtökohdat voivat mitenkään toteutua, kun mukana on 1–16 -vuotiaita lapsia ja yhteinen kielemme perustuu eleisiin ja ilmeisiin. Päivä päivältä totuimme toisiimme, opimme toisiltamme – yhteinen sävel löytyi tai ehkä se oli ollut olemassa, mutta itse en vain osannut heti virittäytyä siihen.

Leirin tähtihetkiä olivat itselleni lasten riemun näkeminen heidän leikkiessään itse tekemillään keppihevosilla, ja kun eras väsyneen oloinen äiti, jolla oli seitsemän lasta, hymyili onnellisen näköisenä nähdessään lapsensa roolivaatteissa leikkimässä tai kun liimasin kimaltavan tähtitarran erään lapsen poskeen sanoen hänelle “You are a star girl” ja hänen ilmeensä muuttui hymyttömästä haltioituneeksi. Vaikka kesäleiri olikin vain lyhyt aika elämästämme, olen varma siitä, että kaikki mukana olleet muistavat sen pitkään.

Anna-Leena Lastikka, Satusiltoja-hankkeen johtaja

Change and transformation through Storycrafting

IMG_0167Getting clothes, food, good public transportation and access to places, a forest, tranquility, the opportunity to go to school and to study, friends, teachers, tutors, hobbies and excursions. These are the things that under 18-old asylum-seeking children, who have come to Finland alone, have told what they have experienced as positive during the reception process. (Ritari & Piitulainen, 2016) Things that have been difficult in turn were living without own family, experiences of unequal treatment, and not being listened to or taken seriously. In addition, the difficulty of getting to know Finnish people, moving to another housing unit, as well as waiting and confusion emerged as negative aspects of the reception process.

The public debate often concerns with the increased number of minors as asylum seekers, the benefits they receive in Finland and age assessments – one can therefore ask why there is not discussion about children’s experiences, opinions and well-being? Where is the debate on their possibilities to participate and have an influence on their own affairs? It would be important for all children and young people to have somebody to share their feelings, concerns, desires and dreams.

The theme of this year’s World Storytelling Day, which was celebrated in March, is “transformation”, which involves change as well. Change and transformation are intertwined in the method of Storycrafting: it is possible to get information of the ideas of people of all ages and at the same time to change own, perhaps deeply rooted, perceptions of others. In Storycrafting, the one who tells and the one who listens, are both involved and learn something new from each other.

Writer: Anna-Leena Lastikka, the project leader of the Storybridges Project

Muutos ja muuttuminen sadutuksen kautta

(julkaistu myös Lapsinäkökulma-blogissa 16.3.2017)

Vaatteiden saaminen, ruoka, hyvät kulkuyhteydet, metsä, rauhallisuus, mahdollisuus käydä koulua ja opiskella, kaverit, opettajat, ohjaajat, harrastukset ja retket. Nämä ovat asioita, joita alaikäiset, Suomeen yksin tulleet turvapaikanhakijalapset ovat tuoneet esille siitä, mitkä asiat he ovat kokeneet positiivisina asioina vastaanottovaiheessa. (Ritari & Piitulainen, 2016) Vaikeina kokemiaan asioita puolestaan ovat olleet ilman perhettä eläminen, kokemukset eriarvoisesta kohtelusta ja siitä, ettei heitä kuunnella tai oteta tosissaan. Lisäksi hankaluus tutustua suomalaisiin, siirtäminen toiseen asumisyksikköön sekä odotus ja epätietoisuus nousivat esille vastaanottovaiheen negatiivisina puolina.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein alaikäisten turvapaikanhakijalasten lisääntyneestä määrästä, heidän Suomessa saamista etuuksista ja ikäarviointitutkimuksista – voidaan siis perustellusti kysyä, miksi keskusteluissa ei puhuta enemmän heidän kokemuksistaan, mielipiteistään ja hyvinvoinnistaan? Missä on keskustelu lasten ja nuorten mahdollisuudesta osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissa? Olisi ensiarvoisen tärkeää, että kaikilla lapsilla ja nuorilla olisi joku ihminen, kenelle kertoa tunteistaan, huolistaan, toiveistaan, unelmistaan.

Ensi viikolla vietetään kansainvälistä sadutuksen ja sadunkerronnan päivää; tämän vuoden teemana on “transformation” eli muutos tai muuttuminen. Muutos ja muuttuminen kietoutuvat sadutusmenetelmään: sen avulla on mahdollista saada tietoa kaikenikäisten ihmisten ajatuksista ja samalla muuttua ja muuttaa omia, ehkä syvälle juurtuneita käsityksiä toisista. Sadutuksessa molemmat osapuolet ovat osallisia ja oppivat toisesta jotain uutta. Itse lähden ensi viikolla Satusiltoja-hankkeen tiimoilta saduttamaan lapsia ja nuoria vastaanottokeskukseen, kirjastoon ja päiväkotiin – mahtavaa olla mukana! Luovaa sadutuksen ja sadunkerronnan päivää kaikille 20.3.2017!

Kirjoittaja: Anna-Leena Lastikka, Satusiltoja-hankkeen johtaja

Encounterings

On a cold day in November last year I was sitting on the bus with the student teachers of the University of Eastern Finland; we were on our way to storycraft with children living in a reception centre. This was part of the KOTO project, which e.g. is organizing arts and crafts workshops for asylum seekers living in reception centres.

The atmosphere on the bus was excited; it was the first time for me to visit a reception centre, so I was unfamiliar with the environment. However, I felt that I do not need to feel nervous with children, and the uppermost thought was that I have a desire to hear children’s stories, as well as to see how the Storycrafting method works with asylum seekers.

The children had been storycrafted before, so they knew what to expect. When they saw all the students coming, their eyes brightened and they started to smile, many also greeted cheerfully as if we had always known each other. At first, I participated in the Storycrafting moment with a primary school-aged child, who told a story of a reindeer in great detail. After that I moved to sit next to another child, who had joined the class later than the others. She was clearly distressed and sad, and she did not want to tell a story to me. I asked if she would like to draw to which she agreed. She began to draw a princess, and more princesses after that. The child was mostly silent, but watched me all the time while drawing. I looked at the child, and now and then asked if the child wanted to tell me about the drawing, but the answer was always negative.

During the one hour the child was drawing and I was sitting next to her – I do not remember, when was the last time I was so present and silent in an interaction situation The moment was magical; it is somehow difficult even to describe it. However, something happened there; it could be the approval or the authorization to draw what she wanted. Perhaps it was the encountering and the presence in that very moment. When it was time to stop the activity, the child was clearly relaxed. When we left the reception centre, she ran after us to the door and smiled at me.

This year I am involved in the Storybridges Project, which is a project of Chidlren are Telling group, funded by the Kone Foundation. The aim is to learn about each other’s languages and cultures in shared action and participation of immigrant and Finnish children and young people. The key is learning together, being and acting, as well as to seeing others in a new way. I hope this year will bring along a lot of presence and new, empowering encounters, which we all need.

“They may forget what you said, but they will never forget how you made them feel”

(Carl W. Buechner)

Anna-Leena Lastikka

SUOMEKSI: 

Kohtaamisia

(julkaistu myös Lapsinäkökulma-blogissa 16.2.2017)

Eräänä kylmänä marraskuisena päivänä viime vuonna huristin bussissa, Itä-Suomen yliopiston opettajaopiskelijoiden joukon jatkeena, saduttamaan vastaanottokeskuksessa asuvia lapsia. Sadutuksen toteutus oli osa “Kotoutuminen taidolla ja taiteella” (KOTO)-hanketta, jossa mm. järjestetään taide- ja taitotyöpajoja vastaanottokeskuksissa asuville turvapaikanhakijoille. Tunnelma bussissa oli jännittynyt; itsekään en ollut aikaisemmin käynyt vastaanottokeskuksessa, joten se oli paikkana vieras. Ajattelin kuitenkin, että lapsia ei tarvitse jännittää, ja päällimmäinen ajatukseni oli, että minulla on halu kuulla lasten tarinoita sekä nähdä, miten sadutusmenetelmä toimii turvapaikanhakijoiden kanssa.

Lapsia oli jo käyty saduttamassa aikaisemmin, joten he tiesivät, mitä odottaa. Kun he näkivät, keitä oli tulossa, heidän silmänsä kirkastuivat ja he hymyilivät, monet myös tervehtivät iloisesti aivan kuin olisimme tunteneet aina. Aluksi pääsin osallistumaan sadutustilanteeseen, jossa alakouluikäinen lapsi kertoi yksityiskohtaisesti tarinaa porosta. Tämän jälkeen siirryin saduttamaan toista lasta, joka oli tullut muita myöhemmin tunnille. Hän oli selvästi surullinen ja ahdistuneen oloinen eikä halunnut kertoa tarinaa. Kysyin, haluaisiko hän piirtää, mihin hän nyökkäsi. Tämän jälkeen hän alkoi piirtää prinsessoja, monta eri prinsessaa. Lapsi oli enimmäkseen hiljaa, mutta tarkkaili minua koko ajan. Katsoin välillä lasta, välillä kysyin, haluaisiko hän kertoa kuvasta, mutta vastaus oli aina kielteinen.

Koko tunnin ajan lapsi piirsi ja minä istuin hänen vierellään – en muista, koska olisin viimeksi ollut niin läsnä ja hiljaa vuorovaikutustilanteessa. Tilanne oli taianomainen; siinä oli jotain, mitä on vaikea kuvailla. Jotain siinä kuitenkin tapahtui; se saattoi olla hyväksymistä tai luvanantamista piirtää, mitä hän halusi. Ehkä kyse oli toisen kohtaamisesta ja läsnäolosta juuri siinä hetkessä. Kun tunti päättyi, lapsi oli selvästi rentoutunut. Lähtiessäni ulos vastaanottokeskuksesta hän juoksi vielä vilkuttamaan ovelle ja hymyili minulle.

Tänä vuonna olen mukana vetämässä Lapset kertovat ja toimivat ry:n Satusiltoja – Storybridges-hanketta, joka on Koneen säätiön rahoittama kielten oppimisen hanke maahanmuuttajille ja valtaväestöön kuuluville lapsille ja nuorille. Keskeistä on yhdessä oppiminen, oleminen ja toimiminen sekä toisen uudenlainen kohtaaminen. Toivon tämän vuoden tuovan tullessaan paljon läsnäoloa ja uusia, voimaannuttavia kohtaamisia, joita me kaikki tarvitsemme.

“They may forget what you said, but they will never forget how you made them feel”

(Carl W. Buechner)

Anna-Leena Lastikka