Encounterings

On a cold day in November last year I was sitting on the bus with the student teachers of the University of Eastern Finland; we were on our way to storycraft with children living in a reception centre. This was part of the KOTO project, which e.g. is organizing arts and crafts workshops for asylum seekers living in reception centres.

The atmosphere on the bus was excited; it was the first time for me to visit a reception centre, so I was unfamiliar with the environment. However, I felt that I do not need to feel nervous with children, and the uppermost thought was that I have a desire to hear children’s stories, as well as to see how the Storycrafting method works with asylum seekers.

The children had been storycrafted before, so they knew what to expect. When they saw all the students coming, their eyes brightened and they started to smile, many also greeted cheerfully as if we had always known each other. At first, I participated in the Storycrafting moment with a primary school-aged child, who told a story of a reindeer in great detail. After that I moved to sit next to another child, who had joined the class later than the others. She was clearly distressed and sad, and she did not want to tell a story to me. I asked if she would like to draw to which she agreed. She began to draw a princess, and more princesses after that. The child was mostly silent, but watched me all the time while drawing. I looked at the child, and now and then asked if the child wanted to tell me about the drawing, but the answer was always negative.

During the one hour the child was drawing and I was sitting next to her – I do not remember, when was the last time I was so present and silent in an interaction situation The moment was magical; it is somehow difficult even to describe it. However, something happened there; it could be the approval or the authorization to draw what she wanted. Perhaps it was the encountering and the presence in that very moment. When it was time to stop the activity, the child was clearly relaxed. When we left the reception centre, she ran after us to the door and smiled at me.

This year I am involved in the Storybridges Project, which is a project of Chidlren are Telling group, funded by the Kone Foundation. The aim is to learn about each other’s languages and cultures in shared action and participation of immigrant and Finnish children and young people. The key is learning together, being and acting, as well as to seeing others in a new way. I hope this year will bring along a lot of presence and new, empowering encounters, which we all need.

“They may forget what you said, but they will never forget how you made them feel”

(Carl W. Buechner)

Anna-Leena Lastikka

SUOMEKSI: 

Kohtaamisia

(julkaistu myös Lapsinäkökulma-blogissa 16.2.2017)

Eräänä kylmänä marraskuisena päivänä viime vuonna huristin bussissa, Itä-Suomen yliopiston opettajaopiskelijoiden joukon jatkeena, saduttamaan vastaanottokeskuksessa asuvia lapsia. Sadutuksen toteutus oli osa “Kotoutuminen taidolla ja taiteella” (KOTO)-hanketta, jossa mm. järjestetään taide- ja taitotyöpajoja vastaanottokeskuksissa asuville turvapaikanhakijoille. Tunnelma bussissa oli jännittynyt; itsekään en ollut aikaisemmin käynyt vastaanottokeskuksessa, joten se oli paikkana vieras. Ajattelin kuitenkin, että lapsia ei tarvitse jännittää, ja päällimmäinen ajatukseni oli, että minulla on halu kuulla lasten tarinoita sekä nähdä, miten sadutusmenetelmä toimii turvapaikanhakijoiden kanssa.

Lapsia oli jo käyty saduttamassa aikaisemmin, joten he tiesivät, mitä odottaa. Kun he näkivät, keitä oli tulossa, heidän silmänsä kirkastuivat ja he hymyilivät, monet myös tervehtivät iloisesti aivan kuin olisimme tunteneet aina. Aluksi pääsin osallistumaan sadutustilanteeseen, jossa alakouluikäinen lapsi kertoi yksityiskohtaisesti tarinaa porosta. Tämän jälkeen siirryin saduttamaan toista lasta, joka oli tullut muita myöhemmin tunnille. Hän oli selvästi surullinen ja ahdistuneen oloinen eikä halunnut kertoa tarinaa. Kysyin, haluaisiko hän piirtää, mihin hän nyökkäsi. Tämän jälkeen hän alkoi piirtää prinsessoja, monta eri prinsessaa. Lapsi oli enimmäkseen hiljaa, mutta tarkkaili minua koko ajan. Katsoin välillä lasta, välillä kysyin, haluaisiko hän kertoa kuvasta, mutta vastaus oli aina kielteinen.

Koko tunnin ajan lapsi piirsi ja minä istuin hänen vierellään – en muista, koska olisin viimeksi ollut niin läsnä ja hiljaa vuorovaikutustilanteessa. Tilanne oli taianomainen; siinä oli jotain, mitä on vaikea kuvailla. Jotain siinä kuitenkin tapahtui; se saattoi olla hyväksymistä tai luvanantamista piirtää, mitä hän halusi. Ehkä kyse oli toisen kohtaamisesta ja läsnäolosta juuri siinä hetkessä. Kun tunti päättyi, lapsi oli selvästi rentoutunut. Lähtiessäni ulos vastaanottokeskuksesta hän juoksi vielä vilkuttamaan ovelle ja hymyili minulle.

Tänä vuonna olen mukana vetämässä Lapset kertovat ja toimivat ry:n Satusiltoja – Storybridges-hanketta, joka on Koneen säätiön rahoittama kielten oppimisen hanke maahanmuuttajille ja valtaväestöön kuuluville lapsille ja nuorille. Keskeistä on yhdessä oppiminen, oleminen ja toimiminen sekä toisen uudenlainen kohtaaminen. Toivon tämän vuoden tuovan tullessaan paljon läsnäoloa ja uusia, voimaannuttavia kohtaamisia, joita me kaikki tarvitsemme.

“They may forget what you said, but they will never forget how you made them feel”

(Carl W. Buechner)

Anna-Leena Lastikka

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s